Viime aikoina tunteet ovat riepotelleet minua. Olen antanut taas pitkästä aikaa pelkojen ja epävarmuuden nostaa päitään. Sen sijaan, että olisin muistanut kiittää siitä mitä minulla on, olenkin surkutellut sitä mitä minulla ei ole. Hölmö minä. Päätin lopettaa ruikuttamisen taas tältä erää tähän ja ruveta luomaan itselleni sellaista tulevaisuutta, jonka haluan. Tämän epävarmuuden aikana olen ymmärtänyt jotain itselleni hyvinkin tärkeää; voin todella valita tunteeni. Minä voin halutessani päättää mitä tunnen. Harjoittelen tuntemaan rakkautta. Vilpitöntä rakkautta. Ja aloitan itsestäni. AAAhh vapaus!

Huomaan usein vaipuvani melankoliaan. Minussa on parantumaton särö, joka resonoi aina, kun jotain haikeaa tai surullista tapahtuu. En voi katsoa uutisia päivittäin sillä niistä vyöryy koko olohuone täyteen ihmisten ja eläinten tuskaa, hätää ja kärsimystä. Iltalehtien lööpit huutavat maailman vääryyksiä. Sotaa siellä, ihmisoikeusloukkauksia, lapsiorjuutta, perhesurmia ja väärinkäytöksiä täällä. Näistä kaikista asioista seuraa voimaton ja väsynyt olo. Koska en voi parantaa maailmaa, halata ja lohduttaa kaikkia niin olen päättänyt rauhoittaa olohuoneemme toistaiseksi. Ei uutisia. Olen silti pysynyt melko tietoisena siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Minulla on vain vähän rauhallisempi olo itselläni.

Onneksi kolme pientä tahmasormea kotona ovat ottaneet harjoitukseni vakavasti. He näyttävät todella haluavan, että opin rakastamaan ehdoitta, ilman syytä, ilman että se pitää ansaita, täysin vilpittömästi. He ovat ulosmitanneet tonneittain turhautumista, itsesääliä, itkua, huutoja tyynyihin, kamppailua omien tunteiden ja riittämättömyyden kanssa. He ovat polkeneet jalkaa, huutaneet, raivonneet ja tuhrineet seiniä. He ovat kyseenalaistaneet välillä kaiken ja pakottaneet polvilleen heidän silmiensä korkeudelle kysymään: ”Mikä sinulla on hätänä? Miksi sinä huudat noin paljon? Kuinka voisin auttaa sinua?”

Olen saanut niin mestarillista opetusta omilta rakkailtani etteivät mitkään kurssit, kirjat tai upeimmatkaan luennoitsijat ole pystyneet minua näin hyvin auttamaan. Kun olen vain osannut päästää irti omasta raivostani ja kuunnellut ihan oikeasti heidän kiukkujaan, on sieltä usein paljastunut jotain samaa, mitä olen itse joutunut pienenä lapsena kohtaamaan; eskarissa tai päiväkodissa on ollut riitoja, on nälkä koska päiväkodin ruoka ei maistunut, jännittää tuleva kyläreissu, harmittaa kun äiti teki eilisillan töitä. Nämä vain purkautuvat infernaalisissa mittasuhteissa. Ja miksi ei purkautuisi, olenhan samanlainen, voimakastunteinen äiti. Minulta tuo tunnekapasiteetti on peritty ja taisinpa itsekin huutaa kuin piru lapsena. Ja mitä silloin kaipasin eniten? Samalla, kun luulin sydämeni repeävän tuskasta ja huusin: ”Pois, pois!” olisin kaivannut vain syliä. Olisin kaivannut, että minua silti rakastetaan, vaikka huudan. Olisin kaivannut tietoa siitä, että olen silti kaunis ja ihana, vaikka on vaikea päästää lähelle.

Nämä meidän ihanat pikkuiset huutavat meille, koska he haluavat opettaa meitä rakastamaan. Rakastamaan etenkin silloin, kun se on kaikkein vaikeinta. Ja itseasiassa sen ei tarvitse olla niin vaikeata. Heti, kun pysähdymme ja kuuntelemme korviemme lisäksi sydämellä heidän sen hetken hätäänsä niin simsalabim: alkaa helpottamaan. Turhauttavaa tästä tekee se, että sama toistuu monta kertaa päivässä, monena päivänä viikossa ja useimpina viikkoina vuodessa.. Ja lohduttavaa tässä on se, että se alkaa silti helpottamaan. Pikkuhiljaa oman kiukun korvaa myötätunto, oman pettymyksen korvaa ymmärrys, omat pelon ja raivon korvaa rakkaus. Pienin askelin, hitaasti työstämällä, vaikka välillä tulee takapakkeja. Lapsiemme itkut ja raivot ovat lahja meille, suora portti omaan kasvamiseen ja tärkeään rakkauden oppiläksyyn. Sivutuotteena kasvaa kärsivällisyys, lempeys ja armo itseään ja ympäröivää maailmaa kohtaan.

Tässä vielä linkki Tietoisen vanhemmuuden Facebook sivuille. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän. https://www.facebook.com/vanhemmuus?fref=ts