Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 22. huhtikuu 2015

Sinä olet kaunis

Minuun on kait koodattu jonkinlainen virhe. Jo syntymässä taisin mennä sisältä vähän rikki. Tuloni tähän maailmaan oli hankala, pitkittynyt ja äärimmäisen kivulias äidilleni sekä täynnä pelkoa minulle ja äidille. Eikä minun olisi pitänyt saada edes tulla tänne. Tätä mieltä oli siis joku muu kuin äitini tai isäni, mutta se mietityttää yhä vieläkin. Syntymässään epätoivottu lapsi saattaa kantaa häpeää ja syyllisyyden leimaa täällä olostaan lähes iänkaikkisesti. Kaikki tuntuu liikaa, niin mukavat kuin ikävätkin asiat.

Näen helposti ihmisten läpi, enkä ymmärrä miksi niin usein yritämme muurata itsemme näkymättömiksi. Onko niin, että kipeät asiat pitää haudata syvälle lähes näkymättömiin, ettei kukaan käyttäisi niitä toisiaan vastaan? Olemmeko me tosiaan niin julmia toisillemme, että pitää kulkea jatkuvasti suojavarusteet päällä, jottei kukaan voisi heittää ujoutta, pelkoja, kipeitä kohtia, suruja, raakileena oloa kasvoillemme? Minun tekisi monta kertaa mieli vain ottaa joku syliin ja paijata. Sanoa, että en satuta voit turvassa riisua naamiosi. Minä se vain olen.

Maailmassa on hätä. Kun katson keittiön ikkunasta ulos, näen ihanan pellon ja ketut leikkeineen. Etupihan kuuset ja koivut seisovat rauhallisina, vakaina ja kauniina paikoillaan. Ammennan voimaa joka päivä tuosta näystä. Kaikilla ei ole ympärillään niin paljon rauhaa ja kauneutta kuin minulla on. Kaiken tämänkin keskellä maailman hätä tarttuu. Joka paikassa on kiire, liian vähän aikaa, liian vähän rahaa, liian vähän yhtään mitään, vaikka samaan aikaan meillä on kaikki. Samaan aikaan meillä on myös mahdollisuus valita kiire ja levottomuus tai rauha ja rakkaus.

Kun mietin tässä maailman menoa, niin voin sanoa pääseväni lähes aina uuden ajan lapsien kanssa samoille aalloille. Pystyn ymmärtämään heitä ja käsittämään nopeasti mikä puristaa. En aina, mutta melko usein. Uskoisin syyn olevan siinä, että katselen maailmaa ja tunnen maailmasta aika samoin kuin he. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Katsoessani ihmisiä näen usein kätketyn tyytymättömyyden, lapsuudessa otsaan lyödyn häpeän tai syyllisyyden leiman, riittämättömyyden tunteet, pettymyksen vuosien takaa tai jonkun muun kipeän koettelemuksen, jota ei ole pystytty käymään läpi. Koettelemuksen, jota kannetaan vieläkin keholla, joka on jo kauan sitten muuttanut muotoaan ilmentyä. Kätketty tyytymättömyys on saatettu valjastaa tarpeeksi muokata maailmaa – hyvällä tai pahalla, häpeä tai syyllisyys saattaa ajaa tekemään koko ajan asiat paremmin, nopeammin, tehokkaammin sillä oikeastaan mikään ei ole ikinä tarpeeksi hyvin, nopeasti tai tehokkaasti tehty. Riittämättömyyden tunne saattaa kävelyttää vasten tahtoaan joka lauantai-ilta baariin etsimään Sitä Oikeaa. Ne Oikeat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta silti kukaan ei ikinä riitä, koska ei itse itselleen riitä. Minä kannan myös edelleen mukanani häpeää, syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pettymyksiä ja vaikka mitä. En ole siis heittämässä ensimmäistä kiveä. Mutta se, mitä minä en ymmärrä, eivätkä ymmärrä nämä uuden ajan energioilla syntyneet lapsetkaan on, että miksi verhoutua tuon kaiken taakse? Miksi muurata itsensä paksun kiviseinän taakse? Miksi ei itkisi, kun itkettää, nauraisi kun naurattaa, raivoisi kun vituttaa? Menisi täysillä siihen tunteeseen, kokisi sen niin kovaa, että juuri ennen kuin solut räjähtävät niin tulisi irtipäästö, anteeksianto ja hyväksyminen. Ja se vapaus, josta jaksan lähes joka tekstissä puhua. Vapaus. Vapaus hyväksyä itsensä juuri sellaisena. Vapaus olla riittävä juuri sellaisena. Vapaus elää, hengittää ja kokea maailma kaikilla aisteilla kauniina ilman kiviseiniä, verhoja, kahleita.

Tiedostan, että käytän väkeviä sanoja. En voi muuta, sillä sellainen minä olen. Palaan vielä tuohon maailman katseluun. Uuden ajan lapset, eli kaikki nämä ihanat vauvat, joita meille tänä päivänä syntyy, kipuilevat usein vanhempiensa suruja ja murheita. He nostavat omilla vatsavaivoillaan, jatkuvalla tyytymättömyydellään ja kiemurtelullaan pintaan äitien ja isien käsittelemättömiä tunteita. Kun omat vauvani olivat kivuliaita, nousi pintaan nimenomaan riittämättömyys. ”Miksi en saa itkua loppumaan? Miksi en osaa auttaa sinua. Mikä sinulla on hätänä rakas?” Itkin monia öitä kantaen vauvoja sylissä yrittäen tehdä kaikkeni, että saisin pienen tuskaisen oloa helpottamaan. Kun omat kykyni olivat rajalliset, käännyin luontaislääketieteen puoleen. Ja kyllä: olin juossut lääkäreiden vastaanotoilla niin neuvolassa, julkisella- kuin yksityiselläkin puolella. Onneksi kenenkään kohdalla ei ollut kyse mistään sellaisesta, jota ei olisi saatu helpotettua loppujen lopuksi melko vähällä vaivalla.

Minulle nämä kaikki kipuitkut ovat opettaneet itsestäni valtavasti. Olen katsonut jokaista pintaan noussutta riittämättömyyden tunnetta silmästä silmään. Penkonut menneisyydestä kaikki ne turhautumat, väärinymmärrykset ja kipeät kokemukset, joita en ole osannut tai pystynyt kokemaan silloin siinä hetkessä. Olen yrittänyt katsoa itseäni ja tilanteisiin liittyneitä ihmisiä rakkaudella, pyrkinyt antamaan anteeksi loukkaajalle ja loukatulle. Olen itsekin saanut usein olla tuo loukkaaja. Aina anteeksianto ei kohdistu vain johonkin toiseen ihmiseen. Minulla on valtava määrä anteeksiannettavaa myös itselleni.

Tämä kaikki on terävöittänyt katsettani entisestään. Näen joka päivä vielä syvemmälle ihmisiin. Näen niin paljon kauneutta, rohkeutta, luovuutta, rakkautta, sädehdintää, uljautta, valoa ja hehkua ihmisissä. Välillä tuntuu, että pakahdun luonani käyvien naisten voimasta ja hehkusta. En voi millään ymmärtää miten he eivät näe sitä itse. Kuka sai heidät uskomaan, että he eivät ole kauniita? Ketkä sai heidät uskomaan, etteivät he ansaitsisi rakkautta?

Mitä nämä lapset siis haluavat meille niin usein kertoa? He katsovat meitä isoilla silmillään hämmästellen: ”Jos tuo maailman kaunein, upein ja ihanin nainen maailman päällä inhoaa itseään noin paljon, niin mitä minä voin olla hänen rinnallaan? Voinko minä pitää itsestäni, jos ei jumalainen äitinainen pidä yhtään itsestään?”

tiistai, 10. maaliskuu 2015

Päin sisäistä rauhaa

Minulle kaikista vaikeinta elämässä on olla tekemättä mitään. Olla vain hiljaa aloillaan, hengittää syvään ja luottaa. Juuri nyt olen elämässä siinä pisteessä, tietynlaisessa taitekohteessa jossa en voi tehdä mitään enempää. Sisäinen ääneni komentaa minua jatkuvasti lepäämään ja olemaan hiljaa. Hiljaisuus on kyllä koukuttavaa, kaunista ja voimakasta. Mutta miten saan sisäisen kohinan laantumaan ja kiivaan tahtoni asettumaan?

Juuri silloin, kun tuli roihuaa töissä, kotona, harrasteissa, pään sisällä, sydämessä kaikkein polttavimmalla liekillä, juuri silloin kannattaisi hetkeksi pysähtyä ja tunnustella omaa oloaan. Minä olen puskenut niin suurella sydämellä kohti unelmiani, kohti elämäntehtävääni, kohti lunastustani, että hengästyttää ja rinnassa sykkii epätahtiin. Asiat eivät tietenkään suju niin kuin minä (ego) tahdon, josta seuraa kaikenlaisia turhia draamoja pääni sisällä. Kysymyksiä olemassaolostani, tehtävästäni maan päällä ja sieluni sopimuksesta pulppuaa, tukahduttaen kykyni kuunnella vastauksia.

Haluaisin vain olla onnellinen ja levollinen. Haluaisin, että sydämeni olisi rauhallinen, tasapainossa ja vain… olisi. Olen keksinyt ratkaisunkin siihen, miten tähän päästään ja miten tästä olotilasta tulee vallitseva: luovuta, päästä irti ja ole onnellinen.

Minulle jo rakkaaksi tullut ihminen, kouluttaja, henkinen valmentaja, valon tuoja Marjaana Will-Vidlund on todennut, että jos Sinä teet unelmiesi ja sydämesi toiveiden eteen 50% niin henkiset auttajasi ja oppaasi tekevät sen toiset 50%. Suhdeluku vaikuttaa siltä, että pääset helpolla, mutta sinun oma panoksesi on todella tärkeä. Se tarkoittaa ihan oikeita ja aitoja kohtaamisia itsesi kanssa. Se tarkoittaa omien vahvuuksien tunnistamista, hyväksymistä ja käyttöönottoa. On oltava rehellinen sydämelleen ja mentävä myös päin kipua jos se kuuluu tulla kohdatuksi. Omalla kohdallani se on tarkoittanut paljon asioita, aika monia treffejä peiliin katsoen. Välillä on tullut treffeiltä juoksulähtö ja välillä ne ovat onnistuneet yli odotusten. Marjaanan kyky kuunnella ja saada sinut näkemään oma kauneutesi on vertaansa vailla. Suosittelen lämpimästi hänen koulutuksiaan ja kurssejaan. Käy katsomassa www.tietoisenjohtamisentalo.com

Nyt kuitenkin on se hetki, että tältä erää se oma 50% on tehty mieltäni kuohuttavan asian parissa. Kyllä. Vähän vaikea se on myöntää todeksi täydellisyyden tavoittelijalta, mutta näin se on. For now. Olen kyllä saanut apua pitkin matkaa, mutta nyt on aika sisäisen hiljaisuuden, levon ja rauhan. Irti päästämisen sietämättömin osuus on tunnistaa se mistä tulisi päästää irti.. epäonnistumisen pelko ja yleisesti ajatus siitä mitä se epäonnistuminen omalla kohdalla olisi.. soturin tie on tullut päätökseen, ei ole enää mitään mitä vastaan tai minkä puolesta taistella. .nyt on aika luottaa siihen, että sydämen valinnat kantavat eteenpäin.. luovuttaa pelkonsa pois ja päästää irti. Olenko jo kirjoittanut, että pelon vastakohta ei ole rohkeus vaan rakkaus? Huhhuh, on taas aika ottaa vauhtia, hypätä.. ja nauttia pudotuksesta. Kaikessa hiljaisuudessa, rauhassa ja levossa. Tai ainakin siinä määrin hiljaisuudessa, kuin se on mahdollista kolmen energisen lapsen äitinä.

Olen alkanut etsimään sisäistä levollisuutta ja hiljaisuutta arkipäivän elämässä myös niissä tilanteissa, joissa iltapuuro kiehuu kattilan yli ja palaa hellaan kiinni, lapset kiukkuavat väsyneinä ja huutavat juosten pitkin taloa suostumatta iltapesuille, huolimattomasti jätetty vesilasi tippuu pöydän reunalta ja hajoaa pitkin lattioita riehunnan lomassa… nämä arkipäivän kaaostilanteet opettavat minua enemmän, kuin vetäytyminen vuorille hiljaisuuteen meditoimaan. On paljon helpompaa olla rauhallinen ja rauhassa rauhallisessa ympäristössä luonnon keskellä, kuin kaaoksen keskellä arjessa. Suosittelen toki metsäretkiä ja luonnon hiljaisuuteen vetäytymistä kaikille, mutta minua riemastuttaa välillä huomata, kuinka olen oppinut mielenrauhaa ja mielenhallintaa keskellä elävää elämää.

”Kun me todella tiedämme, että elämä on vaikeaa – todella ymmärrämme ja hyväksymme sen – niin elämä ei enää olekaan vaikeaa.”

- Psykiatri M.Scott Peck, Rakkauden psykologia

keskiviikko, 3. joulukuu 2014

Egon kanssa tatamilla

Tunnustus: olen paininut rankasti oman egoni kanssa. Isoimmat väännöt tatamilla on käyty siitä, että egoni loukkaantuu kaikesta kaikille ihan koko ajan. Hän tuntee suurta tuskaa ja lohduttomuutta täysin mitättömistä pikkuasioista, joilla ei ole oikean hyvinvoinnin ja rakkauden kanssa mitään tekemistä. Päässä pyörii mylly:” Miksiköhän se ei onnitellut siitä ja tästä. Kyllä minä olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt niin ja näin. Eikö se tosiaan tajua, kuinka vähättelevä ja ignoroiva hän on siinä tässä ja tuossa? Miksei se soita, pyydä kylään, tule käymään? Jne jne jne…” Ja samaan aikaan rintaa puristaa valtava ahdistus.

Varmasti kukaan ei ole halunnut tahallaan satuttaa. Huvittavinta tässä on se, että pääasiassa loukkaantumiset ovat tulleet siitä, kun joku ei ole sanonut mitään. Niinpä. Olenhan itsekin joka suuntaan äänetön. Ihmisten välisessä kommunikoinnissa tärkeintä ei ole se mitä ja miten viesti lähetetään, pikemminkin se miten se vastaanotetaan. Oma tulkinta siitä, mitä viestillä halutaan sanoa. Esimerkiksi usein meitä kehutaan kauniiksi tai osaaviksi, mutta emme välttämättä usko sanojaa. Sen sijaan jos joku vaikka vihjaiseekin, että et täyttänyt hänen odotuksiaan niin uskot sen salamana heti.

Egoni on siis kunnostautunut nostamalla haloon äänettömyydestä. Mitä tässä voi enää muuta kuin kiittää kauniisti egon aktiivisuutta? Samalla, kun siunaan tuota ylitouhukasta pirulaista, lähettelen henkisiä kukkakimppuja ja ympäröin rakastavalla energialla kaikki ”loukkaajat”. Puristus rinnassa hellittää.

Pääsen ajoittain sovintoon oman egoni kanssa, sillä oivalsin, että tavallaan tuo ego on kuin yliomistautunut vanhempi. Se yrittää suojella ja varjella kaikelta pahalta. Samalla, kun se yrittää hyvää, se tukahduttaakin sen pärjäävän, vahvan ja osaavan ihmisen siellä alla. Pikkuhiljaa tuo onneton alkaa uskomaan egon ääntä totuuden ääneksi. Usein ego jatkaa siitä, mihin äiti tai isä jäi, kun lensit pesästä. Ego kuitenkin ohjautuu pelosta ja epävarmuudesta eikä rakkaudesta. Meille vanhemmille tekee tiukkaa katsoa vierestä, kun omaan lapseen sattuu. Ottaisimme mieluummin itse henkiset iskut vastaan, kuin antaisimme sen oman rakkaimman kärsiä ja kokea mielipahaa. Silloin kuitenkin teemme vain hallaa. Olemme kaikki tulleet tänne oppimaan asioita ja useimmiten oppi menee paremmin kivun kautta perille. Valitettavasti. Voimme siis vain tarjota rakastavan sylimme ja kaiken turvamme näille pienille, kun he opettelevat asioita. Samalla opimme myös itse läsnäolon tärkeyden, toisen surun kohtaamisen ja vain hiljaa vierellä istumisen merkityksen. Sen, että olllaan siinä tarvittaessa.

Se miltä ego yrittää meitä suojella sisältää lähes poikkeuksetta tärkeän sanoman. Tavallaan ego on siis myös ystävä. Ehkä se ei yritäkään tietoisesti laittaa kapuloita ymmärryksemme rattaisiin vaan, nimenomaan auttaa meitä? Yrittäessään suojella se nostaakin tunne tunteelta kohdattavaksemme häpeää, syyllisyyttä, pelkoja ja kaikkea inhottavaa itsestämme, jotta käsiteltyämme ne ja päästettyämme niistä irti voimme kaivautua vielä syvemmälle, sillä pakko tässä on pikkuhiljaa alkaa uskomaan, että kaikkien noiden tunnekerrosten alla täytyy olla jotain kaunista ja upeaa. Eihän se olisi muuten niin syvällä piilossa tarkkaan vartioituna. Eikö koko ihmiskunnan historiassa aina ne kaikkein suurimmat aarteet ole kätketty syvimpään pimeyteen? Ja ne rohkeat, jotka uskaltavat kohdata hurjimmatkin vitsaukset, lohikäärmeet, pimeyden ja pelot, palkitaan. Heidät palkitaan kirkkaimmalla ja kauneimmalla palkinnolla; itsellään. He alkavat resonoimaan korkeimpien värähtelyjen, kirkkaimman valon ja kauneuden, itse äärettömän kanssa. Ja silloin olo on, kuin olisi tullut todella pitkältä ja vaikealta matkalta takaisin kotiin. Turvaan. Rauhaan. Kyllä Kiitos.

Elämän yksi tarkoitus on elää! MEMENTO VIVERE! Kokea, tuntea ja sukeltaa kipeimpäänkin. Sillä siellä syvimmissä vesissä levittäytyy uskomaton kauneus ja hiljaisuus. Mitä syvemmälle menet sen rauhallisempaa siellä on.  Sukelluksen jälkeen voit nousta pinnalle puhtaana ja virkistyneenä. Kaikki on sen arvoista. Uskalla.

Tässä lopuksi vielä linkki Tara Langen Egomaster-kurssille. En ole käynyt sitä itse, mutta olen kuullut ystävältäni niin ylistäviä kehuja siitä, että uskallan suositella sitä kaikille egon riepottamille.  https://www.facebook.com/events/393840984101221/

torstai, 30. lokakuu 2014

Rakkauskoulu vol 1

Viime aikoina tunteet ovat riepotelleet minua. Olen antanut taas pitkästä aikaa pelkojen ja epävarmuuden nostaa päitään. Sen sijaan, että olisin muistanut kiittää siitä mitä minulla on, olenkin surkutellut sitä mitä minulla ei ole. Hölmö minä. Päätin lopettaa ruikuttamisen taas tältä erää tähän ja ruveta luomaan itselleni sellaista tulevaisuutta, jonka haluan. Tämän epävarmuuden aikana olen ymmärtänyt jotain itselleni hyvinkin tärkeää; voin todella valita tunteeni. Minä voin halutessani päättää mitä tunnen. Harjoittelen tuntemaan rakkautta. Vilpitöntä rakkautta. Ja aloitan itsestäni. AAAhh vapaus!

Huomaan usein vaipuvani melankoliaan. Minussa on parantumaton särö, joka resonoi aina, kun jotain haikeaa tai surullista tapahtuu. En voi katsoa uutisia päivittäin sillä niistä vyöryy koko olohuone täyteen ihmisten ja eläinten tuskaa, hätää ja kärsimystä. Iltalehtien lööpit huutavat maailman vääryyksiä. Sotaa siellä, ihmisoikeusloukkauksia, lapsiorjuutta, perhesurmia ja väärinkäytöksiä täällä. Näistä kaikista asioista seuraa voimaton ja väsynyt olo. Koska en voi parantaa maailmaa, halata ja lohduttaa kaikkia niin olen päättänyt rauhoittaa olohuoneemme toistaiseksi. Ei uutisia. Olen silti pysynyt melko tietoisena siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Minulla on vain vähän rauhallisempi olo itselläni.

Onneksi kolme pientä tahmasormea kotona ovat ottaneet harjoitukseni vakavasti. He näyttävät todella haluavan, että opin rakastamaan ehdoitta, ilman syytä, ilman että se pitää ansaita, täysin vilpittömästi. He ovat ulosmitanneet tonneittain turhautumista, itsesääliä, itkua, huutoja tyynyihin, kamppailua omien tunteiden ja riittämättömyyden kanssa. He ovat polkeneet jalkaa, huutaneet, raivonneet ja tuhrineet seiniä. He ovat kyseenalaistaneet välillä kaiken ja pakottaneet polvilleen heidän silmiensä korkeudelle kysymään: ”Mikä sinulla on hätänä? Miksi sinä huudat noin paljon? Kuinka voisin auttaa sinua?”

Olen saanut niin mestarillista opetusta omilta rakkailtani etteivät mitkään kurssit, kirjat tai upeimmatkaan luennoitsijat ole pystyneet minua näin hyvin auttamaan. Kun olen vain osannut päästää irti omasta raivostani ja kuunnellut ihan oikeasti heidän kiukkujaan, on sieltä usein paljastunut jotain samaa, mitä olen itse joutunut pienenä lapsena kohtaamaan; eskarissa tai päiväkodissa on ollut riitoja, on nälkä koska päiväkodin ruoka ei maistunut, jännittää tuleva kyläreissu, harmittaa kun äiti teki eilisillan töitä. Nämä vain purkautuvat infernaalisissa mittasuhteissa. Ja miksi ei purkautuisi, olenhan samanlainen, voimakastunteinen äiti. Minulta tuo tunnekapasiteetti on peritty ja taisinpa itsekin huutaa kuin piru lapsena. Ja mitä silloin kaipasin eniten? Samalla, kun luulin sydämeni repeävän tuskasta ja huusin: ”Pois, pois!” olisin kaivannut vain syliä. Olisin kaivannut, että minua silti rakastetaan, vaikka huudan. Olisin kaivannut tietoa siitä, että olen silti kaunis ja ihana, vaikka on vaikea päästää lähelle.

Iloinen%20Lila.jpgNämä meidän ihanat pikkuiset huutavat meille, koska he haluavat opettaa meitä rakastamaan. Rakastamaan etenkin silloin, kun se on kaikkein vaikeinta. Ja itseasiassa sen ei tarvitse olla niin vaikeata. Heti, kun pysähdymme ja kuuntelemme korviemme lisäksi sydämellä heidän sen hetken hätäänsä niin simsalabim: alkaa helpottamaan. Turhauttavaa tästä tekee se, että sama toistuu monta kertaa päivässä, monena päivänä viikossa ja useimpina viikkoina vuodessa.. Ja lohduttavaa tässä on se, että se alkaa silti helpottamaan. Pikkuhiljaa oman kiukun korvaa myötätunto, oman pettymyksen korvaa ymmärrys, omat pelon ja raivon korvaa rakkaus. Pienin askelin, hitaasti työstämällä, vaikka välillä tulee takapakkeja. Lapsiemme itkut ja raivot ovat lahja meille, suora portti omaan kasvamiseen ja tärkeään rakkauden oppiläksyyn. Sivutuotteena kasvaa kärsivällisyys, lempeys ja armo itseään ja ympäröivää maailmaa kohtaan.

Tässä vielä linkki Tietoisen vanhemmuuden Facebook sivuille. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän. https://www.facebook.com/vanhemmuus?fref=ts

 

torstai, 23. lokakuu 2014

Kun syntymästä jää trauma

Minulle on kävellyt aika paljon äitejä hoitohuoneen ovesta sisään, jotka sanovat: ”Tämä vauva itkee koko ajan. Ihan koko ajan, enkä tiedä miksi. Lääkäreiden mielestä siihen ei ole mitään syytä, vauva on kunnossa.” Äidit ovat aika väsyneitä, todella huolissaan pikkuisistaan ja syvällä omassa riittämättömyydessään, kun eivät tiedä miten helpottaa vauvan oloa.

A vastasyntyneenä.jpg

Tiesittekö, että vauvat itkevät usein vaikeaa synnytyskokemustaan? Tai he itkevät äitiensä itkemättömiä itkuja. Ja kyllä on tottakai paljon, ihan liikaa vauvoja jotka itkevät kipujaan ja huonoa oloaan, joka johtuu ihan muista syistä. Tässä kirjoituksessa pohdin kuitenkin noita ensin mainittuja asioita.

Ihan hiljattain on pulpahdellut pinnalle paljon kirjoituksia, joissa on käsitelty tätä samaa asiaa. Nykyään on herätty myös pohtimaan sitä, siirtyvätkö käsittelemättömät tunnekokemukset sukupolvelta toiselle? Olen itse tullut siihen tulokseen, että olisi hieman vanhanaikaista uskoa enää mitään muuta. Tiedetään jo, että syntyvällä vauvalla on mahdollisuus periä vanhemmiltaan tietynlaisia fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, alttiutta vaikkapa suvussa olevaan diabetekseen tai verenpainetautiin, psyykkisiin sairauksiin ynnä muihin suvussa kulkeviin piirteisiin. Miksi eivät siis tunnekokemukset voisi periytyä?

Sain yhden vahvistuksen tähän, kun luonani kävi eräs äiti pienen tyttövauvansa kanssa. Hänellä oli mukanaan myös oma äitinsä. Jutellessamme kävi ilmi, että tässä suvussa kulki mukana vaikea syntymätrauma jo neljännessä polvessa äidiltä tyttärelle. Kaikki tyttäret olivat syntyneet maailmaan niin, että äidit olivat menettäneet runsaasti verta joka synnytyksessä ja vauvojen syntymät olivat olleet äärimmäisen kivuliaita äideille ja vaikeita vauvoille. Näille samoille isoäideille oli syntynyt myös poikavauvoja, joiden syntymät olivat menneet ilman draamaa. Sattumaa? Ehkä niin, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tämä syntymätrauma oli siirtynyt äidiltä tyttärelle jo neljässä polvessa.

Tällaiseen syntymään voi liittyä paljon pelkoja, jotka saattavat ottaa ihmisestä riippuen vaikka minkälaisia muotoja hänen kasvaessaan. Tässä on linkki mielestäni erittäin hyvään tekstiin, joka on kirjoitettu syntymätraumoista http://hidastaelamaa.fi/2014/08/terveys-ja-tunteet-uusi-alku/

Sukupolvien perimää on tutkinut myös Antti Pietiäinen tehdessään hoito- ja tutkimustyötä modernin- sekä psykologisen vyöhyketerapian parissa. Hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjan Tunne antitunne perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan. Voit tutustua Antin näkemykseen aiheesta, aloittaen vaikka täältä http://www.kairon.fi/kairon/opettajat

Lohdullista ja ihanaa tässä on se, että tähän ei tarvitse uskoa, tätä ei tarvitse ymmärtää eikä tätä tarvitse järkeistää. Tärkeintä on se, että jos on olemassa vaiva niin siihen on yleensä olemassa myös ratkaisu. Joskus ratkaisua joutuu etsimään pitkään ja hartaasti, jopa niin pitkään, että unohtuu jo alkuperäinen syy tutkimusmatkalleen.. ja silloin se matka saattaakin olla ratkaisu. Jotkut ihmiset ilmoittavat minulle jo ovelta, ennen kuin astuvat sisään hoitohuoneelle, että he eivät usko ollenkaan siihen mitä minä teen, mutta päättivät nyt tulla kokeilemaan, kun mikään muu ei auta.

Syntymätraumoista, joita kannamme hyvinvointiamme tukkivina tunnekokemuksina kehollamme on mahdollista päästä eroon myös aikuisena. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Eikä sitä koskaan tiedä, jos hyvä olo lisääntyisi ratkaisevasti ihan muutenkin itseään hoidettaessa. Näin käy aika usein. Itse suosittelen lämpimästi modernia- ja psykologista vyöhyketerapiaa, kranio-sakraaliterapiaa sekä osteopatiaa kaikille ihmisille maailmassa edes kerran elämässään. Traumoja tai ei.