Olen viime aikoina valikoitunut lukemaan paljon tekstejä siitä kuinka meidän ihmisten olisi hyvä kasvaa jatkuvasti, keksiä uusia asioita, innovoida loputtomiin, kehittyä, olla luovia ratkaisuissamme ja kuunnella sydämen ääntä. Parhaiten oppiminen tapahtuu menemällä omalle epämukavuusalueellemme. Sillä ollessaan siellä epävarmana ja vähän ”muiden armoilla” käynnistyy sisällämme uusia luovia tapoja ratkaista miten epämukavuusalue muutetaan mukavuusalueeksi, jotta oppimista ja onnistumisia tapahtuu.

Olen tästä samaa mieltä ja siksi olen suorastaan asunut tuolla omalla epämukavuusalueellani melkein koko vuoden. Perustin pittoreskin yritykseni, maalasin tauluja, vein ne esille kaikkien katsottavaksi ja arvioitavaksi. Sain yhden romahduksen, nousin ylös ja jatkoin. Kävin voimauttavassa valokuvauksessa ja nostin sieltä aluksi uhmakkaimman ja mielestäni haastavimman kuvan esille. Olen alkanut puhumaan ääneen indigo- ja kristallilapsista, enkeleistä, sukupolvien tunneperimästä jne. Kukaan ei ole vielä lynkannut minua. Päinvastoin. Nyt uusimpana kirjoitan tätä blogia karvat pystyssä. Hullun hommaa.

Aloin Todella miettimään tätä asiaa, kun minulla kävi ihana, upea nainen raskaushieronnassa. Hän tuli luokseni haluten valmistautua synnytykseen. Hän koki olevansa hyvin kaukana omasta kehostaan, ettei tiennyt miten synnytetään ja mitä synnytyksessä tulisi tehdä. Yllättävää tästä tietysti teki se, että tämä oli naiselle jo kolmas lähestyvä alatiesynnytys. Hän koki, ettei osaa päästää irti, heittäytyä, tulla ulos kuorestaan ja venyttää itseään omalle epämukavuusalueelleen saati antaa kenenkään tulla ihan lähelle.

Hoidon edetessä huomasin, että tältä ihastuttavalta naiselta on täysin omat rajat kadoksissa. Tuumin, että kuinka moni meistä edes tietää missä omat rajamme menevät? Mistä minä alan ja mihin päätyn? Miten me voimme venyttää aidosti mitään, jos emme edes tiedä miten paljon on turvallista venytellä? Kuinka ketään voi päästää ihan lähelle jos ei tiedä mikä on lähellä? Usein emme tiedä edes miltä me tunnumme, miltä iholla tuntuu liu’uttaa kättään reidestä aina varpaanpäihin asti. Osaammeko tai haluammeko kertoa mikä tuntuu hyvälle ja mikä ei? Miksi sen sanominen tai parhaimmassa (pahimmassa) tapauksessa sen näyttäminen on niin pirun vaikeaa? Entä jos hieron omaa ihanaa vatsaani, minun itseni keskipistettä? Kyllä. Se on kolmen lapsen jälkeen aika löllö, mutta jos sen sivuuttaa niin kosketus tuntuu aika turvalliselta ja ihanalta. En unohda koskaan sitä euforiaa minkä koin, kun olin ajellut koko pääni kaljuksi ja menin ensimmäistä kertaa lämpimän suihkun alle. Voi jösses. Suosittelen kokeilemaan.

Kehotan lämpimästi, että ennen kuin alamme hurjana venyttelemään omia rajojamme ja asustelemaan tai vierailemaan epämukavuusalueillamme niin tunnustelemme ensin itsellemme selväksi omat rajamme. Se keitä ja mitä me olemme rajojemme sisä- ja ulkopuolella on next step. Koko elämän pituinen juttu.

 

Havaintoni minusta on heijastus sinusta, reaktioni sinuun on tietoisuus itsestäni.”

-Coach Bobbi

Ja tässä vielä linkki blogiin, jossa pohditaan omien rajojen löytymistä sairastumisen jälkeen.

http://www.pikku-maria.com/blogi/2014/09/27/157