Minuun on kait koodattu jonkinlainen virhe. Jo syntymässä taisin mennä sisältä vähän rikki. Tuloni tähän maailmaan oli hankala, pitkittynyt ja äärimmäisen kivulias äidilleni sekä täynnä pelkoa minulle ja äidille. Eikä minun olisi pitänyt saada edes tulla tänne. Tätä mieltä oli siis joku muu kuin äitini tai isäni, mutta se mietityttää yhä vieläkin. Syntymässään epätoivottu lapsi saattaa kantaa häpeää ja syyllisyyden leimaa täällä olostaan lähes iänkaikkisesti. Kaikki tuntuu liikaa, niin mukavat kuin ikävätkin asiat.

Näen helposti ihmisten läpi, enkä ymmärrä miksi niin usein yritämme muurata itsemme näkymättömiksi. Onko niin, että kipeät asiat pitää haudata syvälle lähes näkymättömiin, ettei kukaan käyttäisi niitä toisiaan vastaan? Olemmeko me tosiaan niin julmia toisillemme, että pitää kulkea jatkuvasti suojavarusteet päällä, jottei kukaan voisi heittää ujoutta, pelkoja, kipeitä kohtia, suruja, raakileena oloa kasvoillemme? Minun tekisi monta kertaa mieli vain ottaa joku syliin ja paijata. Sanoa, että en satuta voit turvassa riisua naamiosi. Minä se vain olen.

Maailmassa on hätä. Kun katson keittiön ikkunasta ulos, näen ihanan pellon ja ketut leikkeineen. Etupihan kuuset ja koivut seisovat rauhallisina, vakaina ja kauniina paikoillaan. Ammennan voimaa joka päivä tuosta näystä. Kaikilla ei ole ympärillään niin paljon rauhaa ja kauneutta kuin minulla on. Kaiken tämänkin keskellä maailman hätä tarttuu. Joka paikassa on kiire, liian vähän aikaa, liian vähän rahaa, liian vähän yhtään mitään, vaikka samaan aikaan meillä on kaikki. Samaan aikaan meillä on myös mahdollisuus valita kiire ja levottomuus tai rauha ja rakkaus.

Kun mietin tässä maailman menoa, niin voin sanoa pääseväni lähes aina uuden ajan lapsien kanssa samoille aalloille. Pystyn ymmärtämään heitä ja käsittämään nopeasti mikä puristaa. En aina, mutta melko usein. Uskoisin syyn olevan siinä, että katselen maailmaa ja tunnen maailmasta aika samoin kuin he. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Katsoessani ihmisiä näen usein kätketyn tyytymättömyyden, lapsuudessa otsaan lyödyn häpeän tai syyllisyyden leiman, riittämättömyyden tunteet, pettymyksen vuosien takaa tai jonkun muun kipeän koettelemuksen, jota ei ole pystytty käymään läpi. Koettelemuksen, jota kannetaan vieläkin keholla, joka on jo kauan sitten muuttanut muotoaan ilmentyä. Kätketty tyytymättömyys on saatettu valjastaa tarpeeksi muokata maailmaa – hyvällä tai pahalla, häpeä tai syyllisyys saattaa ajaa tekemään koko ajan asiat paremmin, nopeammin, tehokkaammin sillä oikeastaan mikään ei ole ikinä tarpeeksi hyvin, nopeasti tai tehokkaasti tehty. Riittämättömyyden tunne saattaa kävelyttää vasten tahtoaan joka lauantai-ilta baariin etsimään Sitä Oikeaa. Ne Oikeat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta silti kukaan ei ikinä riitä, koska ei itse itselleen riitä. Minä kannan myös edelleen mukanani häpeää, syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pettymyksiä ja vaikka mitä. En ole siis heittämässä ensimmäistä kiveä. Mutta se, mitä minä en ymmärrä, eivätkä ymmärrä nämä uuden ajan energioilla syntyneet lapsetkaan on, että miksi verhoutua tuon kaiken taakse? Miksi muurata itsensä paksun kiviseinän taakse? Miksi ei itkisi, kun itkettää, nauraisi kun naurattaa, raivoisi kun vituttaa? Menisi täysillä siihen tunteeseen, kokisi sen niin kovaa, että juuri ennen kuin solut räjähtävät niin tulisi irtipäästö, anteeksianto ja hyväksyminen. Ja se vapaus, josta jaksan lähes joka tekstissä puhua. Vapaus. Vapaus hyväksyä itsensä juuri sellaisena. Vapaus olla riittävä juuri sellaisena. Vapaus elää, hengittää ja kokea maailma kaikilla aisteilla kauniina ilman kiviseiniä, verhoja, kahleita.

Tiedostan, että käytän väkeviä sanoja. En voi muuta, sillä sellainen minä olen. Palaan vielä tuohon maailman katseluun. Uuden ajan lapset, eli kaikki nämä ihanat vauvat, joita meille tänä päivänä syntyy, kipuilevat usein vanhempiensa suruja ja murheita. He nostavat omilla vatsavaivoillaan, jatkuvalla tyytymättömyydellään ja kiemurtelullaan pintaan äitien ja isien käsittelemättömiä tunteita. Kun omat vauvani olivat kivuliaita, nousi pintaan nimenomaan riittämättömyys. ”Miksi en saa itkua loppumaan? Miksi en osaa auttaa sinua. Mikä sinulla on hätänä rakas?” Itkin monia öitä kantaen vauvoja sylissä yrittäen tehdä kaikkeni, että saisin pienen tuskaisen oloa helpottamaan. Kun omat kykyni olivat rajalliset, käännyin luontaislääketieteen puoleen. Ja kyllä: olin juossut lääkäreiden vastaanotoilla niin neuvolassa, julkisella- kuin yksityiselläkin puolella. Onneksi kenenkään kohdalla ei ollut kyse mistään sellaisesta, jota ei olisi saatu helpotettua loppujen lopuksi melko vähällä vaivalla.

Minulle nämä kaikki kipuitkut ovat opettaneet itsestäni valtavasti. Olen katsonut jokaista pintaan noussutta riittämättömyyden tunnetta silmästä silmään. Penkonut menneisyydestä kaikki ne turhautumat, väärinymmärrykset ja kipeät kokemukset, joita en ole osannut tai pystynyt kokemaan silloin siinä hetkessä. Olen yrittänyt katsoa itseäni ja tilanteisiin liittyneitä ihmisiä rakkaudella, pyrkinyt antamaan anteeksi loukkaajalle ja loukatulle. Olen itsekin saanut usein olla tuo loukkaaja. Aina anteeksianto ei kohdistu vain johonkin toiseen ihmiseen. Minulla on valtava määrä anteeksiannettavaa myös itselleni.

Tämä kaikki on terävöittänyt katsettani entisestään. Näen joka päivä vielä syvemmälle ihmisiin. Näen niin paljon kauneutta, rohkeutta, luovuutta, rakkautta, sädehdintää, uljautta, valoa ja hehkua ihmisissä. Välillä tuntuu, että pakahdun luonani käyvien naisten voimasta ja hehkusta. En voi millään ymmärtää miten he eivät näe sitä itse. Kuka sai heidät uskomaan, että he eivät ole kauniita? Ketkä sai heidät uskomaan, etteivät he ansaitsisi rakkautta?

Mitä nämä lapset siis haluavat meille niin usein kertoa? He katsovat meitä isoilla silmillään hämmästellen: ”Jos tuo maailman kaunein, upein ja ihanin nainen maailman päällä inhoaa itseään noin paljon, niin mitä minä voin olla hänen rinnallaan? Voinko minä pitää itsestäni, jos ei jumalainen äitinainen pidä yhtään itsestään?”